Kun ei osaa tervehtiä tulevaisuutta avoimin mielin

Nyt on  tullut viimepäivinä mietittyä paljon tulevaisuutta ja sitä, mitä mie siltä haluan. Tällä hetkellä kaikki vain tuntuu siihen liittyen niin vaikealta. En pelkää itse sitä itsenäistymistä, omilleen muuttamista tai sitä, osaanko pitää kotia pystyssä, koska tiedän, että minä pärjään itseksenikin, tai ainakin luulen niin. Itseasiassa en edes osaa sanoa, mikä siinä tulevaisuudessa on sitten niin vaikeaa. Se vain tulee liian nopeasti kysymättä lupaa. Yhtäkkiä tällaisen pienen kotihiiren pitäisi lähteä maailmalle, hankkia työ, josta saa palkkaa edes itsensä elättämiseen ja sitten kun on niitä haaveita, jotka tuntuu välillä liian suurilta toteutettaviksi.

Fiilis on niin ristiriitainen. Joinakin päivinä kaikki tuntuu kauhean vaikealta niin kuin tänään, mutta huomenna saattaakin olla päällimmäisenä se huumaava vapauden tunne ja ilo siitä, kun pääsee muuttamaan täältä korvesta pois ja hyppäämään lähes kokonaan aivan uuteen ja tuntemattomaan.

Tällaiset ajatukset ovat pyörineet päässä nyt muutaman päivän. En tiedä, ehkä minä vain stressaan liikaa.

 

Inspiraatiota etsimässä

 

Kaverillemme Miisalle kuuluu hurjan iso kiitos näistä hienoista kuvista!

Inspiraatio hukassa on kyllä aivan tuhottoman vaikeata kirjoittaa, mutta silti halusin näyttää edes nämä kolme ihanaa kuvaa, joissa vielä aurinkokin näkyy. Nyt maailma on nimittäin harmaatakin harmaampi ja ilma kolea ja kylmä. Kesä on ihan kirjaimellisesti takanapäin. Mie ostin aivan ihanan punaisen talvitakinkin ja nyt en malttaisi odottaa, että saan pukea sen päälleni ja kietoa paksun kaulahuivin kaulaan. Talvi on oikeastaan aika mukava vuoden aika, ainakin silloin, kun sataa kevyttä haituvaista lunta ja jos aurinkokin vielä hieman paistaisi. Tallille on taas himppuisen ikävä, mutta onneksi mie jo huomenna olen menossa sinne. Nostaa vain palan melkein kurkkuun, kun miettii, miten vaikeaa kaikki voikaan olla silloin, kun ollaan lukiossa. Täytyy mennä aivan vieraalle tallille tai sitten etsiä oma vuokrahevonen ja siltikin mennä aivan vieraalle tallille ja vielä taistella siitä, että sinne pääsisi edes kerran viikossa.

Tällaisia hieman masentavia ajatuksia ajattelee siis tämä tyttö täällä ruudun takana. Onneksi on sentään viikonloppu kohta edessä.

Ja toivon et löydät mut pellolta vaik meit on miljoona

Koulun alkamispäiväksi olisi merkattu tiistai 13.7. ja se tarkoittaisi sitä, että huomenna olisi hinattava luut ylös sängystä jo seitsemältä ja raahauduttava yhdeksäksi kouluun. Kuinka tämä kesä näin nopeasti meni? Välillä tulee sellainen jee-fiilis, että pääsee taas kouluun ja näkemään ystäviä, mutta sitten iskee tajuntaan, että seuraava loma on vasta syysloma ja kuinka jaksan ahkeroida sinne asti. Kaikilta osin tämä syksy jotenkin tuntuu erilaiselta kuin muut syksyt, sillä tämä on viimeinen syksy peruskoulussa ja nyt ei mennäkään enää niille tutuille ja turvallisille balettitunneille vaan show- ja nykytanssitunneille. Ratsastamisenkin kanssa kaikki suunnitelmat romuttuivat, sillä eihän myö mattimyöhäiset enää Kantelesärkkän tunneille mahduttu. Välillä vain tulee mieleen, että kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan jos hevoskärpänen ei olisi ikinä puraissutkaan.

Mutta jospa nyt siirryttäisiin enemmän siihen itse asiaan. Tai ei minulla kyllä varsinaisesti mitään yhtä kunnollista asiaa ole. Tänään käytiin kuitenkin pitkästäaikaa kunnolla ratsastamassa ja minä sain alleni puoliverisen kauramopon nimeltä Essi. Lähes koko tunti pyörittiin isolla keskiympyrällä ja alkuun aina suurennettiin sitä väistöllä ulospäin käynnissä ja ravissa. Sitten aloitettiin työskentelemään laukassa ja pyrittiin saamaan siinä ympyrällä mahdollisimman tasaista ja nättiä laukkaa ja vielä pidettyä se sellaisena. Tehtävät olivat tosi helppoja ja ne sujuivatkin oikein hyvin. Kovasti kyllä odotan sitä, että päästäisiin hyppäämään esteitä sillä itse ainakin pidän ehkä enemmän esteiden hyppäämisestä vaikka pääasiassa koulua aina väännetäänkin.

Ei miulla tainnutkaan olla mitään ihmeellistä asiaa, ei edes kuvia, vaikka tästä postauksesta piti tulla jotenkin hieno. Eipäs tullutkaan. Jotenkin tosi epätodellinen olo, huomenna alkaa koulu, eikä sitten voi vain miettiä päivällä, että katsoisiko jonkin leffan vai avaisiko koneen ja jäisi siihen vain lagittamaan. Nyt on tullut kuunneltua myös aika paljon musiikkia. Miun listahitiksi on varmaan noussut PistePisteen Viljaa, se vain on niin nätti biisi ja jollain hassulla tavalla kuvastaa miun olotilaa juuri nyt.



Nyt en kuitenkaan taida enää kiusata teitä turhanpäiväisillä löpinöilläni. Toivotan vain, että ihanaa syksyä nyt kaikille ja yritetään selvitä taas yhdestä pitkästä ja kylmästä talvesta uuteen kevääseen.

Niitä kahta viikkoa Brightonissa ei vain voi unohtaa!

Kaksi viikkoa Englannissa on nyt jo reilusti takanapäin ja on kyllä ikävä minun ja Sannan mahtavaa perhettä ja Brightonia. Hieman taukoa tähän kirjoittamiseen tuli heti sen matkan jälkeen (pahoittelut siitä), sillä kipeinähän myö sieltä reissusta takaisin tultiin. Pikku vikoja. Matka oli kuitenkin kokonaisuudessaan aivan mieletön! Naurulta ei vältytty, mutta myös itkua saatiin ensimmäisenä päivänä pidätellä, sillä mie ja Sanna eksyttiin niin pahasti, että meidän suomalaiset kaverit jaksoivat muistuttaa siitä vielä ihan reissun lopussakin.

Tähän blogiin kerron kuitenkin matkasta pelkästään kuvina, sillä täältä voitte lukea tarkemmin kielimatkastani tulevista postauksista.

Matkalla kohti Helsinkiä. Lensimme siis silloin 17. päivä ensin Joensuusta Helsinkiin.

Helsingissä! Ja kello näyttäisi olevan 11.25.

Matkalla kohti Gatwickin kenttää Lontoossa.

Nuo kaksi kuvaa oli yhdestä isosta ja aika hauskasta maalauksesta.

Yllä olevat kolme kuvaa ovat ensimmäisen koulupäivän eli torstain (18.7.) kaupunkikierrokselta.

Lontoossa oli harmillisen harmaa sää juuri silloin kun me sinne lähdettiin. Onneksi sain edes muutamia hyviä kuvia.

Eastbournessa nähtiin hieno vanhanaikainen linjuri.

Ne kaksi viikkoa Brightonissa olivat kyllä aivan mielettömä! Siihen kaupunkiin kyllä kiintyi todella ja nyt ikävöinkin jo takaisin. Myös perheen hyvästeleminen oli aika vaikeaa ja itkuahan siinä väännettiinkin, sillä olen aivan varma, että miun ja Sannan perhe oli yksinkertaisesti paras kaikista! Nyt lohduttaudun kuitenkin sillä, että aina voi palata takaisin ja niin mie aivan varmasti teenkin.

Nyt palaillaankin sitten postailemaan aivan tavallisesti arjesta ja kohta myös koulusta sillä 13. päivä tiistainahan se jo alkaakin. Kesä meni aivan liian nopeasti! En ole aivan varma kuinka usein kerkiän postailemaan kouluaikana, mutta yritän kuitenkin kirjoittaa aina silloin, kun on jotakin järkevää kirjoitettavaa.