Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa

Jo pari päivää sitten riparilta kotiutunut ja jo konfirmoitu tyttönen vieläkin fiilistelee riparia ja kantaa rippilahjaksi saatua ristiä kaulassaan. (Älkää nyt käsittäkö väärin. En ole hörähtänyt miksikään hirmu uskovaiseksi leirin aikana :))

23. päivä sunnuntaina käänsimme linkan keulan kohti Vaivion kurssikeskusta jo kymmeneltä aamulla. Siellä olisi tarkoitus viettää seuraavat viisi päivää melkein kokonaan tyttöporukalla, koska meidän ripariryhmässä oli vain neljä poikaa. Hieman ristiriitaiset oli fiilikset linkassa, kun ei oikein tiennyt mitä odottaa. Toivoi, että saisi pitää hauskaa kavereiden kanssa, mutta silti tiesi, että oppitunteja olisi paljon.

Biljardipöytää kulutettiin ahkerasti läpi koko leirin.

Meidän päiväohjelma ehkä maanantailta tai tiistailta. Pahoittelen hieman heikkoa laatua.

Niinhän siinä kävikin, että niitä tunteja oli aivan hirmuinen määrä, mutta silti meillä oli aivan mielettömän hauskaa! Meillä oli hurjan kivat ohjaajat, isoset ja pappi, jonka nauru varmaan kummittelee päässäni ainakin viikon tästä eteenpäin. Nauraa siis saimme, kun yksi ohjaajistamme ja se meidän pappi olivat keskenään kuin pieniä lapsia ja itsellekin tuli sellainen olo, että kunpa miekin voisin olla tuollainen aikuisena. Yövalvoja oli myös hurjan mukava ja ensimmäisenä iltana leirin jälkeen tuli melkein ikävä "Kello on ykstoista! Hiljaisuus on alkanut!"-huutoa. Iltaohjelmissa saatiin nauraa isosten tekemille sketseille ja kaikelle muullekin.

Yhtenä päivänä rannassa pidetyn oppitunnin aikana otettu kuva.

Uimaan!

Maanantain jälkeen päivät lähti kulumaan hurjaa kyytiä eteenpäin ja kohta huomattiinkin, että poishan täältä on lähdettävä. Viimeisessä aamuhartaudessa taisi monelle tulla tippa linsiin, kun yksi ohjaajistamme lauloi sen on aika hiljaa kiittä ja kättä puristaa-biisin, jonka nimeä en tässä nyt muista. Itse ainakin sain nieleskellä kyyneleitäni. Taas käänsimme siis linkan keulaa, nyt vain päinvastaiseen suuntaan kuin ensimmäisellä kerralla. Ei fiilis ollut aivan niin hilpeä nyt, kuin mennessä, mutta kaikkihan loppuu aikanaan. Aika karu totuus. Perjantaina meillä oli vielä konfirmaatioharjoitukset. Katsottiin tarkasti, että kaikki käveli suunnilleen samaan tahtiin ja kukaan ei varmastikaan oikaissut liian aikaisin keskikäytävältä pois. Kotiin päästyä alettiinkin odottaa sitten sunnuntaita, jolloin olisi konfirmaatio ja nähtäisiin vielä kerran koko ripariporukka yhdessä.

Torstain päiväohjelma.

Kodalla tulitettiin makkaroita oikein urakalla.

Meidän konfirmaatiobiisi.

Sunnuntaina vetäistiin heti aamusta albat päälle ja tehtiin vielä viimehetken pikakertaukset meidän konfisbiisistä. Yhteiskuvassa meidän pappi ja taas se sama ohjaaja pelleilivät yhdessä ja silloin tuli kyllä ihan ikävä sinne leirille takaisin. Olihan se tosi hienoa sitten kävellä siinä parijonossa, kun koko seurakunta nousi ylös ja katsoi vain meitä kun myö käveltiin istumaan kahteen ensimmäiseen riviin. Kuumuudelta eikä parilta pikkukömmähdykseltä vältytty kaksituntisen jumalanpalveluksen aikana. Sen jälkeen otettiinkin sitten kuvia, halailtiin sukulaisia ja yritettiin pitää kaikki kukat nätisti nipussa.

Se 30.6. oli kyllä todella hieno ja -jos nyt näin kliseisesti sanotaan- ikimuistoinen päivä. Isoskoulutukseenkin vannottiin Sannan kanssa menevämme ja kyllähän me siellä varmaan olemmekin sitten syksyllä.

Mie oikein edustavana sunnuntaina 30.6.2013